Monday, May 22, 2017

Roxnäsin mäessä tuli stoppi


Roxnäsin mäessä tuli  stoppi. Esa Salomaa Pyörä ei enää pystynyt kulkemaan jyrkän mäen lumisohjossa ja jäässä. Aurausautosta ei ollut vielä tietoa, se hoiteli isompia teitä kulkukuntoon, ei pyörätie ollut niin tärkeä. Oli helmikuinen aamu. Tuuli puhalteli kylmästi Mälarenin suunnasta ja Nybyn terästehtaalta nousi keltainen savu. Siellä työskenteli sadat suomalaiset, joiden lapsia juuri olin menossa opettamaan. Olin kiertävä kotikielenopettaja. Oli minulla vakiotunteja Gökstenin koululla, mutta niihin kuului tuntipalkkaiset käynnit Kirkkokoululla sekä Holmenin sekä Roxnäsin pienillä, syrjäisemmillä kouluilla. Tuntipalkka tietysti ei ollut kovinkaan iso ja tunteja vähän, sillä koulukohtaisesti niitä oli tunti, joskus pari viikossa pienille ryhmille. Se näkyi kyllä sitten tuloissakin, sillä ei matkoja laskettu aikaan. Työ kuitenkin oli tärkeä, sillä 70-luvun alussa päättyi suomalaisten suuri muuttoliike ja lapset tulivat kouluihin suurin joukoin. Oli pula suomalaisista opettajista, sillä muutoin oli kaaos odotettavissa, opetusryhmiä oli kaikissa kouluissa ja laki sääti, että oli opetettava suomea, jos 5 oppilasta sitä halusi. Minutkin soitettiin Uumajasta töihin. Vaimo ei saanut töitä Eskilstunassa, jossa oli työpaikkahaastattelussa, mutta hän soitti ja sanoi:”Sinulla alkaa huomenna työt.” Kaverit olivat vihjaisseet, että akateeminen henkilö saa heti hommia suomalaisten opettajana. Hän ajoi seuraavana päivänä junalla kotiin ja minä töihin Eskilstunaan. Siitä se alkoi. Ei auttanut kuin nousta patikoimaan mäkeä ylös. Koulu seisoi vaaleankeltaisena ja odotteli tulemistani.  Jätin pyörän portin pieleen ja tiesin olevani myöhässä lumen takia. Päällystakki pienen opettajahuoneen naulakkoon, pari tervehdystä tuli vastaani minun tervehdykseeni ja sitten portaat ylös. Portaat olivat kauniit ja koulussa oli vanhan koulun hyvä henki. Täällä oli sentään käytössäni kokonainen luokkahuone, sillä muut oppilaat olivat jo lopettaneet, suomalaislapset lukivat ylimääräisellä ajalla. Usein oppituntimme olivat varastontapaisissa tiloissa tai mitä kummallisimmissa paikoissa, hieman syrjään työnnettyinä. Oppilaani istuivat ja odottivat minua, kun astuin sisään. Vaaleatukkaisina ja iloisina tulostani. Paikalla oli vain kolme lasta tänään, mitään ilmoituksia ei ollut minulle ilmoitettu millään tavoin, mutta mahatauti oli vienyt puolet joukosta. Täällä opetus oli sentään helpohkoa, sillä oppilaat olivat samanikäisiä ja samantasoisia taidoissaan. Kaikille oli sama kirja, vanhoja suomalaisia oppikirjoja, jotka täyttivät kuitenkin hyvin asiansa. Oheismateriaalia taasen oli tosi niukasti ja ne piti itse tehdä. Roxnäsissa oli sentään kuvanheijastimia ja filmiprojektori käytettävissä, jos niitä tarvitsi. Päivän tunti meni iloisesti ja hyvin. Poissaolleille jätin läksytehtävät pulpetteihin. Halit jäähyväisiksi ja seuraavalle koululle. Opettajanhuoneeseen ei koskaan jäänyt aikaa eikä henkilöihin ja oppilaiden luokanvalvojiin tutustunut koskaan kunnolla. Pyörä alle, mäki alas, ja alkavassa lumimyrskyssä Holmenin koululle, joka sijaitsi moottoritielle vievän sillan kupeessa lähellä pikkukaupungin keskustaa. Kaunis vanha rakennus, joka oli toiminut jo kauan kouluna. Rakennuksessa oli vain muutama luokkahuone ja siellä saimme olla eräänlaisessa sivuhuoneessa, joka toimi jonkinlaisena varastona. Opetukseen liittyvää tavaraa oli, muttei käytännöllistä eikä käytettävissä paikan ahtauden vuoksi. Holmenin koululla oli kaiken kaikkiaan vain muutama ala-asteen oppilas eri luokilta ja heidän suomen kielen taitonsa ovat kovin erilaiset, tunti oli liian vähän heikoimmille niin kuin muillekin kielen tason pitämiseksi, mutta tärkeitä kuitenkin.  Tehtävät ja tekemiset oli eriytettävä joka kerta. Tänään kaikki olivat tulleet, he tulivat aina, vaikka taidot saattoivat olla heikot, se ilahdutti  mieltä. Kysymyksiä menneestä viikosta ja ties mistä, kertomuksia tapahtumista, jotka olivat tehneet oppilaisiin vaikutuksen. Sitten töihin. Tehtäviä tehtiin ahkerasti, niin nytkin. Joskus tehtiin tietenkin luontoretki ja opeteltiin yhdessä asioita luonnosta. Ruotsalaisille opettajille oli monta kertaa harmina, että vein oppilaita heidän tunneiltaan, silloin kun näin tapahtui. Heidän mielestään heidän tuntinsa olivat kaikkein tärkeimmät, kun taas minä olin toista mieltä asiasta. Ruotsin ja muut taidot ja tiedot he tulisivat oppimaan kuitenkin joka tapauksessa. Joskus harmitti suomalaisten vanhempienkin asenne siitä, että oppivatko lapset ruotsia ollenkaan, vaikka jotkut jo puhuivat itse lastensa kanssa ruotsia.  Näitä asioita ja muita oppilaskohtaisia vaikeuksia sai selvitellä niin sanotuilla kuratunneilla eli kuratiivisillä tunneilla, joita oli pari viikossa. Vanhemmat olivat kuitenkin kiitollisia lapsilleen tarjotusta opetuksesta, vaikka se olikin vähäistä tuntimääräisesti. Kirkkokoululla hain lapset aluksi luokista ja kokoonnuimme kirkon seurakuntatalon sivurakennuksen pieneen huoneeseen. Lapset oppivat pian tulemaan itse sinne, kun sovimme luokanvalvojien kanssa, että he lähettivät lapset matkaan. Tänään tullessani sinne, he jo hytistelivät ulkona, ulkovaatteita kun ei pantu päälle lyhyen matkan takia, ja minä myöhässä jälleen hieman. SIsään mukaviin tiloihin ja opetuksen pariin. Pian sujui opetus, kirjoitteleminen ja lukeminen. Mitä nyt tunnissa ehti. Joskus pystyin pidentämään aikaa, joskus se oli lyhyempää tai vain katosi, kun koululla oli jotain jännittävää yhteistä tekemistä. Ei minulle koskaan ilmoitettu näistä muutoksista. Sainhan sitten paikan päällä todeta, että oppilaat tekivät jotain muuta mukavaa. Kaikkein ikävintä oli oppilaille ehkä kuitenkin kouluajan jälkeinen opetusaikamme, sillä silloin muut olivat jo matkalla kotiin, kun he tekivät suomen tehtäviään. Se seikka pudotti monta oppilasta suomen tunneilta. Tänään ei sitten ehtinyt Gökstenin koululle ruokalaan, vaan purtiin omia eväitä opettajanhuoneessa ennen kuin lähtisin yläasteen oppilaiden SO-tunnille. Leivän ja kahvin ohessa juteltiin yhteisen opettajan kanssa päivän ohjelmasta ja ottaisinko suomalaiset omana ryhmänä toiseen luokkaan ja selittäisin päivän asiat suomeksi. Sovittu, vielä hetki juttelua ja sitten töihin. Historian tunnilla syvennyimme Egyptin ihmeisiin. Ruotsalaiset kirjat, joiden ohessa käytin suomalaisia kirjoja apuna. Oheismateriaalista oli aina puute ja sitä sai kerätä eri tahoilta koko ajan. Se vei aikaa, mutta saivathan oppilaat samat tiedot kuitenkin opetettavasta. Suomeksi selittelin asioita, kokeisiin luettiin ruotsalaisista kirjoista, mutta sai sen tehdä suomalaisistakin kirjoista ja suomeksi, vaikkei vastaavuus ollut aivan samanlainen. Kotona sitten työpäivän päätyttyä. Hieman rentoutunutta oleskelua, kun ovikello soi. Siinä seisoo suurikokoinen isä, joka haluaa tietää, mitä se poika on siellä koulussa tehnyt, kun olin soittanut eräästä pojan hölmöilystä.  Asiaa selvitettiin ja minulle sitten alkoi selvitä, ettei kannata pitää asuntoa ihan koulun läheisyydessä, sillä suomalainen vanhempi tuli helposti  kotiin juttusille ja halusi selvitellä asioita. Kahvia ja juttua meni monesti näissä tuokioissa.  Tämä oli kuitenkin hyvä asia ja turvallisempi tilanne vanhemmalle kuin koulu ja ruotsalainen opettaja, mutta kärsihän siitä oma vapaa-aika. Minä vaihdoin koulua. Moni suomalaisnuori oli hyökkäävä ja turhaantunut kielivaikeuksien ja henkilökohtaisten ongelmien vuoksi  ja esitti sen kyllä opettajille käytöksellään ja omilla päättömillä touhuillaan.  Sai sen itsekin kokea, kun oppilaat saattoivat vain poistua luokan ikkunoista ja ovista, etkä siinä ehtinyt tekemään mitään, teini-ikäiset kokeilivat rajojaan.Lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin seisoin liikennevaloissa ja ihastelin kun edessä oleva nnainen puhui lapselleen suomea. Menin lähemmäksi, nainen kääntyi puoleeni, tunnisti minut ja sanoi: ”Esa, anna anteeksi käytöstämme!”  Hän tarkoitti juuri tätä edelle mainittua karkaamista. Se oli hänellä vielä muistossa noin vahvasti. Sanoin, että se on annettu anteeksi aikoja sitten tälle ensimmäisen opetusryhmäni oppilaalle. Aina oli joku tällainen  reagoiva oppilas lähes joka luokassa, mutta senkin ymmärsi kyllä. Monella tunnilla pähkäilimme näitä asioita yhdessä ja totesimme, että suomalaisena oli oltava parempi ja tehtävä enempi, ilmaiseksi ei mitään saa ruotsalaisessakaan koulussa. Varsinkin pojat olivat usein turhautuneita ja tunsivat olevansa alakynnessä ruotsalaisiin kavereihinsa nähden. Tytöt olivat hiljaisia ja ujoja, mutta  puursivat ja selvittivät työt vaivattomammin, heille koulu sopi paremmin. Yhdessä vanhempien kanssa näitä sitten selvitettiin. Siinäkin oli se rajanveto koko ajan tärkeätä, miten asiat esittää vanhemmille. En halunnut, että oppilas tulee silmä mustana kouluun niin kuin on käynyt. Suomalainen kasvatusmenetelmä saattoi olla kovakouraista silloin. Kiertävän opettajan homma oli haastavaa, Siinä oli jotenkin yksin oppilaidensa kanssa, vaikka vähitellen suomalaisopettajatkin järjestäytyivät ja tukivat toisiaan ja ajoivat yhteisiä tavoitteita suomalaislasten tulevaisuuden eteen. Pystyttiin vähitellen keskustelemaan aineopettajien kesken uutuuksista ja neuvoista. Ilmaiseksi ei saanut mitään, oli taisteltava, monta kertaa useampaa rintamaa vastaan; vanhempia, poliitikkoja, oppilaita, koulun johtoa ja joskus jopa kollegojakin vastaan. Oma suomalainen koulu oli kuitenkin myöhemmin tämän taistelun tulos kunnassamme. Monta kertaa oli hankalaa ja vastoinkäymisiäkin, mutta ilolla kuitenkin muistelee vanhempien tukea ja oppilaiden kestävyyttä, halua oppia ja yhteisiä iloja, sillä niitäkin oli uurastuksen keskellä. Jotkut sortuivat matkan varrella, mutta enemmistö on selvittänyt hienosti tiensä rakentamaan joko suomalaista tai ruotsalaista yhteiskuntaa omien juuriensa avuin ja muuttanut suomalaisten kuvaa Ruotsissa pysyvästi positiivisemmaksi.   Torshällassa asuva Esa Salomaa lähetti tämän kirjoituksen ruotsinsuomalaisten arkiston kirjoituskilpailuun ruotsinsuomalaisesta kouluelämästä ja elämästä koulun jälkeen vuonna 2013. Tulokset julkaistiin Tukholman Armeijamuseossa 15. helmikuuta 2014. Vastaava kilpailu ruotsinsuomalaisesta kouluelämästä järjestettiin 1980-luvun lopulla. Kilpailun tuloksia julkaistiin 1993 kirjassa ”Luokan kynnyksen yli. Ruotsinsuomalaiset kirjoittavat kouluhistoriaa” Myös tässä teoksessa on tarinoita kiertävän kotikielen opettajan arjesta.  Kirjassa julkaistiin Markku Huovilan sarjakuva ”kotikielenopettajan mustelmat” Voit lukea sarjakuvan kotisivumme kautta: http://www.arkisto.org/digitala-arkivet/tecknade-serier/suomi-kotikielenopettajan-mustelmat/  Kouluelämästä ja ruotsinsuomalaisten historiasta kertovaa aineistoa voi lukea Eskilstunassa Arkistotalolla.  Esa Salomaa skickade detta bidrag 2013 till sverigefinländarnas arkivs skrivtävling om sverigefinskt skolliv och livet efter skolan! Du kan läsa om sverigefinnarnas historia i Eskilstuna Arkivhuset.

toptan içgiyim antika,kadıköy antika,eski eşya